Viime päivät ovat olleet tuulisia ja tuiskuisia. Ulkoilu on vaatinut fyysiä voimia. Silti on tullut ulkoiltua ihan kohtuullisesti. Koiran kanssa on suoritettava tietty päivittäinen annos liikuntaa, mutta ilokseni olen kuitenkin innostunut tallaamaan myös hieman ylimääräistä. Nykyään liikkuminen, lähinnä lenkkeily ym. koirailu, on mukavaa ja antoisaa. Elämä ennen koiraa oli sisätiloissa jumittamista ja stressaamista liikkeellelähdöstä. Kävely oli minulle aiemmin välillä todella työlästä. Fyysinen kuntoni oli paljon kehnompi, mutta eniten liikkumistani hankaloitti jatkuva tietoisuus omasta kehostani. Tunsin katseita selässäni ja tarkistelin peilikuvaani näyteikkunoista. Koiran kanssa kulkiessani tunnen oloni turvalliseksi; tiedän, että ihmisten huomio kiinnittyy enemmän koiraani. On helpottavaa huomata, että maailma ei tosiaan pyöri minun ympärilläni.

Soittaessani ensimmäisen kerran terapeutilleni kerroin itseinhosta kehoani ja yleensäkin itseäni kohtaan. Nyt kaksi vuotta myöhemmin inhoan itseäni vähemmän. Pitämisestä en vielä uskalla puhua liikaa, vaikka pidänkin itsestäni hetkittäin, oikeastaan aika useinkin. Itseinho on ollut vanha tuttuni, joten siitä luopuminen ei tapahdu hetkessä. Varsinkin kun tilalle pitäisi löytää rakentavampia keinoja selviytyä. Syyttävä sormi on löytänyt kohteensa helposti sen enempää harkitsematta. Jos katkaisen tuon sormen, olen osittain rampa. Proteesi on siis hakusessa.