Likaan kodin lattiat jättämällä jälkeeni mustaa vanaa. Tapan kaiken elävän ja hätistän hyvän ympäriltä. Katson ulos ikkunasta ja itken väsymystä, en jaksa lähteä ulos vaikka haluaisin. En uskalla, se ei kuitenkaan riitä. Aurinko ehtii laskea tänään joka tapauksessa, joutuisin vain kiirehtimään. Aurinko ja keväinen ilma asettavat paineita olla hyväntuulinen. Niin minä olenkin, mutta silti jään sohvalle itkemään. Murehdin jokaista hetkeä, en koskaan kykene käyttämään niitä tehokkaasti. Mitään ei saa mennä hukkaan, samalla kaikki kuitenkin lipuu ohitseni.

Eiliset epäonnistumiset koirankoulutuksessa lannistivat ja saivat itkemään. Olin hetken maailman surkein koiranomistaja. Illalla treenasimme päivällä epäonnistuneita harjoituksia ihan rauhassa. Koira kuunteli ja seurasi käskyjäni, heilutti häntää eikä malttanut odottaa, että saisi makupaloja palkkioksi. Olin uskomattoman ylpeä koirasta ja itsestäni. Koiralle nakkeja, halauksia ja pusuja palkkioksi. Minulle uskollinen katse ja onnistuminen.

Vaikka lätinä onnistumisen kokemuksista kuulostaa välillä uskomattomalta jeesustelulta, on siinä suuri totuuden siemen. Olen tuntenut itseni epäonnistuneeksi niin usealla elämän osa-alueella, että on mahtavaa kerrankin oikeasti onnistua jossain. Kaikki muut harrastukset olen voinut huoletta jättää puolitiehen, itsellenihän minä sillä vain olen hallaa tehnyt. Omatuntoni ei sallisi minun olla huolehtimatta koirasta kovimmankin ahdistuksen keskellä. Se on minun velvollisuuteni ja tärkeä tehtäväni, tai oikeastaan meidän; puolikas on yhtä motivoitunut koirasta kuin minäkin. Minulla vaan on enemmän vapaa-aikaa.

Sain mmuten eilen ensimmäisen kommentin blogiin. Siinä luvattiin tämän päivän olevan parempi kuin eilinen. Riikka oli oikeassa. Vaikka tälle päivälle on paljon velvollisuuksia ja kiirettä, on oloni silti melko rauhallinen. Eilisen onnituminen kantaa vielä tänäänkin.

Jäisin mieluummin sänkyyn kuin nousisin murheellisena ylös. Mitäpä sitä hukkaamaan päivää mustille ajatuksille? Jos aamun ensimmäinen tuntemus on itseinho ja pettymys itseensä, on vaikea saada päivää käyntiin. Suren kehoni ennenaikaista vanhenemista. Olen päättänyt, että pelkkä kehoni hyväksyminen ei riitä minulle, haluan pitää siitä. Tällä hetkellä pitäminen tuntuisi rikokselta. Voiko kukaan vakavissaan väittää pitävänsä venymisjäljistä tai selluliitista? En voi vain sivuuttaa minussa olevia virheitä, sillä se olisi juuri sitä vikojen hyväksymistä. En halua olla vika, jota pitää sietää. Minun ei tarvitse olla tiettyjen standardien mallinen, sillä voin valehtelematta sanoa pitäväni niin hoikkuudesta, sopusuhtaisuuesta kuin pyöreydestäkin. Haluaisin mahtua kehooni ja viihtyä siinä. Toisen syliin mahtuminen lohduttaa. Tiedän että en ole yksin.

Mielenrauha ja turvallisuudentunne, muuta en oikeastaan tähän hätään tarvitsisi. Nukahdin vasta neljän aikaan aamuyöllä. Unensaanti ei ole minulle ongelma ellen ole todella huolissani jostain. Pelkäsin yöllä hylätyksi tulemista ja toisen ihmisen kuolemaa. En tavoittanut puhelimella puolikastani pitkään aikaan, mikä sai minut ahdistuksen valtaan. Hahmottelin seinälle pirujen asemesta saatanaa. Yritin selittää asiaa järjellä. Halasin koiraa ja koetin pitää sylissä. Ajattelin koiraa - me kyllä pärjäämme. Kaikki selvisivät aamuun hengissä, ketään ei hylätty. Voisin siis päästää ahdistuksesta irti.

Viime päivät ovat olleet tuulisia ja tuiskuisia. Ulkoilu on vaatinut fyysiä voimia. Silti on tullut ulkoiltua ihan kohtuullisesti. Koiran kanssa on suoritettava tietty päivittäinen annos liikuntaa, mutta ilokseni olen kuitenkin innostunut tallaamaan myös hieman ylimääräistä. Nykyään liikkuminen, lähinnä lenkkeily ym. koirailu, on mukavaa ja antoisaa. Elämä ennen koiraa oli sisätiloissa jumittamista ja stressaamista liikkeellelähdöstä. Kävely oli minulle aiemmin välillä todella työlästä. Fyysinen kuntoni oli paljon kehnompi, mutta eniten liikkumistani hankaloitti jatkuva tietoisuus omasta kehostani. Tunsin katseita selässäni ja tarkistelin peilikuvaani näyteikkunoista. Koiran kanssa kulkiessani tunnen oloni turvalliseksi; tiedän, että ihmisten huomio kiinnittyy enemmän koiraani. On helpottavaa huomata, että maailma ei tosiaan pyöri minun ympärilläni.

Soittaessani ensimmäisen kerran terapeutilleni kerroin itseinhosta kehoani ja yleensäkin itseäni kohtaan. Nyt kaksi vuotta myöhemmin inhoan itseäni vähemmän. Pitämisestä en vielä uskalla puhua liikaa, vaikka pidänkin itsestäni hetkittäin, oikeastaan aika useinkin. Itseinho on ollut vanha tuttuni, joten siitä luopuminen ei tapahdu hetkessä. Varsinkin kun tilalle pitäisi löytää rakentavampia keinoja selviytyä. Syyttävä sormi on löytänyt kohteensa helposti sen enempää harkitsematta. Jos katkaisen tuon sormen, olen osittain rampa. Proteesi on siis hakusessa.