Jäisin mieluummin sänkyyn kuin nousisin murheellisena ylös. Mitäpä sitä hukkaamaan päivää mustille ajatuksille? Jos aamun ensimmäinen tuntemus on itseinho ja pettymys itseensä, on vaikea saada päivää käyntiin. Suren kehoni ennenaikaista vanhenemista. Olen päättänyt, että pelkkä kehoni hyväksyminen ei riitä minulle, haluan pitää siitä. Tällä hetkellä pitäminen tuntuisi rikokselta. Voiko kukaan vakavissaan väittää pitävänsä venymisjäljistä tai selluliitista? En voi vain sivuuttaa minussa olevia virheitä, sillä se olisi juuri sitä vikojen hyväksymistä. En halua olla vika, jota pitää sietää. Minun ei tarvitse olla tiettyjen standardien mallinen, sillä voin valehtelematta sanoa pitäväni niin hoikkuudesta, sopusuhtaisuuesta kuin pyöreydestäkin. Haluaisin mahtua kehooni ja viihtyä siinä. Toisen syliin mahtuminen lohduttaa. Tiedän että en ole yksin.